Voihan murrosikä

Hupsista, joulu meni ja vuosikin vaihtui. Piti läjäyttää tänne meidän joulukuva silloin h-hetken tienoilla, mutta niin ne päivät vain menivät. Korjataan tilanne vähän myöhässä eli viime vuoden joulukuva:


Kultainennoutaja F lähti ennen uutta vuotta omaan kotiinsa. Meidän oli tarkoitus suunnata raketteja pakoon mökille varmuuden vuoksi, mutta suunnitelmat menivät vähän uusiksi mm. auton jarrujen tilapäisen mielenhäiriön vuoksi.

Milollehan tämä oli sen elämän toinen uusi vuosi. Tällä kertaa raketteja ammuttiin vain monta kertaa lähempänä kuin edelliskerralla. Kaikki koirat saivat Zylkeneä, Viiville se tuntui toimivan tälläkin kerralla ainakin jollakin tavalla - se retkotti koko paukutteluajan sohvalla taju kankaalla. Olin hieman huolissani Viivin ulkonakäyntitarpeesta, sillä sydämen vajaatoimintaan määrätty nesteenpoistolääkitys saattaa ajoittain pissittää useammin kuin tavallisesti. Onneksi Viivi pärjäsi pahimman rakettien räiskintäajan sisällä, eikä itseasiassa yöllä takapihapissillä käydessään reagoinut millään lailla, vaikka aika lähellä jysähti. Joko kuulo alkaa tosiaan mennä tai sitten se on vain valikoiva.

Bruno-parka oli Zylkenestä huolimatta paniikissa niin kauan kuin raketteja ammuttiin. Se sattui olemaan ennen kello kuutta takapihalla J:n ja Milon kanssa, kun takapihamme takana asuvat naapurit aloittivat räiskimisen. Milo säpsyi ensin, eikä tiennyt, miten reagoida. Katsottuaan Brunolta mallia siitä, miten tähän poikkeustilanteeseen tulee suhtautua, alkoi sekin juosta vimmatusti pitkin pihaa tutisten. Sisällä Milo onneksi rauhoittui ja alkoi ennemminkin haukkua pahimmille pommeille - se luuli, että joku mekasti meidän pihallamme.


Milon murrosikä alkoi tosiaan tuossa muuttomme aikaan nostaa päätään ja F:n lähdön jälkeen se tuntui räjähtävän silmille. Mörköikää unohtamatta. Kuinka ailahteleva koira saattoikaan olla. Sillä tuntui olevan kolme vuorottelevaa persoonaa: 1. häntä pystyssä kulkeva pullistelijakeisari, 2. pimeällä isoja autoja säpsyvä ja vastaantulevia koiria kyttäävä epävarma pikkupoika ja 3. se täydellinen koira, jonka kauko-ohjaus toimii toooosi nätisti. Joka päivä hihnan päässä oli eri koira. Nenä löytyi myös uudelleen. Ja nyt ensimmäistä kertaa elämässään Milo hoksasi nartut. Onneksi mistään sisätiloissa piippaamisesta ei ole kyse, vaan Milo lähinnä menee sekaisin tuolla pihalla haistaessaan jonkun juoksuisen daamin. Samoin Bruno, vähän hillitymmin vain.


 
Tässä oli tosiaan sellainenkin (onneksi lyhyt) ajanjakso, kun hihanssa nätisti kulkeminen unohtui Milolta täysin. Ei se koskaan ollut siihen mennessäkään ollut sellaista "100% lenkistä vetämättä" -meininkiä, mutta nyt nenä vei miestä sellaisella vauhdilla, että taluttajan ei tarvinnut kyllä lenkin jälkeen lähteä salille yläkroppaa treenaamaan. Piti siis vetää henkeä joka välissä ja palata perusasioihin. Piti ruveta alleviivaamaan sitä, ketkä tässä perheessä hallitsevat kaikkia resursseja. Kaiken eteen pitää tehdä töitä. Hihnassa kävelemiseen saatiin uudelleen tolkkua tutulla kikalla; senttiäkään ei edetä, jos hihna on kireällä. Erään 45 minuuttia kestävän lenkin lopuksi päätin pistää tälle höyryveturimeiningille jonkinlaisen pisteen; viimeiset 600 metriä kävelin Milon kanssa siten, että joka askeleella joutui pysähtymään. Ja pysyin vielä tyynen rauhallisena, vaikka hapenpuute jomotti ja juili hauiksia. Kannatti; Milo muisti, mikä olikaan homman nimi.

 
Nyt tilanne on ollut helpottamaan päin jonkin aikaa, mutta saa nähdä, millaisia taantumia tässä vielä kohdataan. Kun sanotaan, että bully on haastava rotu, allekirjoitan sen täysin. Milo on vaatinut tässä viimeisten viikkojen aikana multa ja J:ltä aivan älyttömästi malttia - ja rauhallisuutta! Milo on pennusta asti ollut sellainen, että ei-toivottu käytös pahenee heti, jos sitä yrittää ohjeistaa vähänkään kettuuntuneena. Meillä koiria pyritään aina ohjaamaan kärsivällisellä ja rauhallisella äänensävyllä, mutta välillä se pinna tuppaa vähän palamaan. Ennen vuodenvaihdetta duunikuviot, muutosta toipuminen ja muut kiireet kiristivät kiitettävästi pinnaa, joten Milolle tuli välillä ärähdeltyä. Kyllähän sen tietää, ettei se auta. Milo saattaa kyllä näyttää anteeksipyytävältä ja pienesti alistua, jos sille karjaisee erään tietyn p:llä alkavan kirosanan, mutta väärä käytös ei häviä mihinkään. Se tulee ensi kerralla esiin mahdollisesti vieläkin voimakkaammin. Siispä loman aikana vedettiin henkeä ja päätettiin, että nyt heittäydytään viilipytyiksi. Ei anneta pinnan palaa. Vähän jopa yllätyin niistä lehmän hermoista, jotka itsestäni loman aikana löysin (hehheh). Nyt yritetään vain ylläpitää sitä rauhallisuutta, vaikka arki on taas alkanut.

On se Milo superhieno poika. Joinakin päivinä se toimii tosi hienosti. Päivä päivältä hienommin. Kunnes tulee se hetkellinen takapakki. Noh, sitä se murrosikä vain on.

Pahoittelut sensuroinnin puuttumisesta.


Senioreilla elämä kulkee melkeinpä niin kuin ennenkin. Viivi on pysynyt sydämen vajaatoiminnan suhteen oireettomana lääkityksen avulla. Märkä ja kylmä keli eivät ole olleet koskaan sen lemppareita, joten yhdessä vaiheessa se kieltäytyi lenkkeilemästä. Nyt on taas eri vaihde silmässä, kun tuli vähän kuivempi keli. Lenkeillä se ei jaksa enää pahemmin edes katsoa vastaantulevia koiria. Tänään tuli sanottua oikein nenäpäivää naapurin kahdelle uroskoiralle.

Bruno-papparainen intoilee edelleen kepeistä. Se jaksaisi huutaa karahkoille takapihalla vaikka monta tuntia putkeen. Oikea naapureiden ilo. Tästä tarmosta huolimatta Brunolla alkaa olla vaivoja. Hampaat ovat keppien metsuroinnin kuluttamat nysät, takapää tulee perässä vähän miten sattuu ja lenkillä se laahaa välillä kaikkia tassuja niin, että kynnet ovat verillä. Odotimme, miten muutto uuteen taloon vaikuttaisi tilanteeseen Brunon liikkumisen suhteen: edellisellä kämpällä oli joka suunnassa portaita, jotka eivät tehneet hyvää. Täällä portaita ei ole ja ehkä hetkeksi tilanne vähän helpottui, mutta koska takapäästä on lähtenyt lihasta aika reippaasti, sitä tuskin saadaan takaisin. Mitä sitten tulee kynsien kulumiseen, mistään ei tahdo löytyä sellaisia tossuja, jotka eivät olisi kahden lenkin jälkeen roskistavaraa. PawZ-kumitossut olivat siinä mielessä parhaat meillä olleet tossut, että ne pysyivät menossa mukana. Asfaltilla ja hiekalla ne eivät kuitenkaan kestä Brunon hiihtävää askelta. Katsotaan, miten tämä tilanne tästä etenee.



 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Viime hetken tsemppaus fysioterapian valintakokeisiin osallistuville

Fuksiaiset ja muuta pulinaa

Pääsykoe ja opiskelu: Koulutettu hieroja